Kun minä synnyin oli kotonani eläimiä. Oli parhaimmillaan 22 hevosta,
useita koiria, välillä pentueitakin. Useita kissoja, niin ikään
kissapentuja. Oli kanoja, kaneja, ankkoja, lampaita, vuohia, possuja
ja jopa yksi lehmäkin.
Kun olin nuori ei ollut intressiä, saati varaa, haalia
merkkivaatteita, higteciä, neonia, ja ehkä tästä syystä ei paljon
ystäviäkään. Irvailijoita kyllä sitäkin enemmän. Mutta minä sain
kasvaa ympäristössä jossa näin eläinten silmin miten pintaliidosta ja
leuhkailusta ei ollut mitään iloa. Itseasiassa siitä tehtiin loppu
ennenkuin se pääsi pään nostoa ylemmäs.
Opin kuinka kissa valtaa koiran pedin itselleen, tyynen viileästi,
huokuen silti rakkautta. Kuinka hermostunut hevonen rauhoittuu, ei
väkisin vaan hiljalleen tyynnyttämällä. Kuinka vuohi oppii ällittämään
ihmistä ja tarvittaessa toisinpäin. Kuinka kukko kutsuu kanojaan
syömään ja kuinka koirat vahtivat imislapsia kuin omia pentujaan. Näin
kuinka varsat, pennut, tiput, kilit, vasikat, syntyivät. Näin miten
vain elämään riittävän vahvat jaksoivat ponnistaa elämän ensimetrit
ja kuinka emot kasvattivat jälkeläisiään kurilla ja rakkaudella. Ja
monta monta muuta asiaa, joita kiparilla notkuneet ikäiseni eivät
koskaan voineet edes kuvitella.
Opin sen kuinka tärkeää on pitää yhtä luonnon lakien kanssa. Kuinka
tärkeää on se, että on läsnä ja ymmärtää läsnäolevan.
Opin äänettömän ja hiljaisen kielen käytön. Energian tärkeyden.
Opin sen kaiken mitä nyt opetan.
Vuosia kului, tein kaikenlaisia töitä hevosten ja lasten hoitamista,
tsupparia, sihteeriä, siistijää, myyjää, tarjoilijaa, kokkia, ja
lomittajaa sisältää uralistani. Eläinlääkäriksi olisin halunnut,
apulaiseksi aloin kouluttautua. Mutta elämällä oli minulle muuta
käyttöä tuolloin. Takaraivolla kuitenkin takoi ajatus siitä että
paikkani on siellä missä eläimet ja ihmiset apuani tarvitsevat.
Lomittajan työtä tein liki 10 vuotta, sydämellä, en kiistä. Samalla
usein huomasin puhuvani koirista ja niiden käytöksestä kaikille
kiinnostuneille. Kaikille apua kysyville (ja varmasti niillekkin
jotka eivät ymmärtäneet edes kysyä ;-) jaoin auliisti neuvoja.
Sitten kääntyi taas uusi lehti.
Tapasin 34 vuotta kadoksissa olleen aviomieheni.
Tajusin tai sanotaanko kuukausien kituuttamisen jälkeen myönsin
olevani kipeä ja lomittajan hommat eivät enää tulleet kyseeseen.
Sairautta ei vielä ole kyetty nimeämään, mutta vaikka välillä mietin
kumpi puoli kuuluikaan ylöspäin, opin elämään sen kanssa. Olipa tuo
latinassa nimeltään mikä lie.
Pikkuhiljaa sain kiinni siitä mikä oli unelmani ollut. Tukeva, jopa
minulle auktoriteetiksi kykenevä Rakas aviomies. Oma tila maalla. Oma
lauma. Bonussektorilta 2 lasta :-)
Mutta se työ ja ne harrastukset. Se elämä siellä kodin ulkopuolella.
Asiat joita kovasti tarvitsin ja himoitsin.
No pikkuhiljaa kuin taipuen tuulessa, aloin ottaa hoiviini koiria
jotka jostain syystä olivat joutuneet koteihin joissa ei oltu opittu
ymmärtämään eikä puhumaan koiraa. Ainakaan kyseistä koiraa. Kaupassa,
kampaajalla, kaverilla, missä vain jonkun kuulijan kipinän näin,
puhuin ihmisiä ymmärtämään koiraa.
Aika usein kyllä tuntui siltä että ihmiset olivat unohtaneet kovin
paljon, liian paljon, sieltä ruohonjuuri tasolta, josta
koirapsygoligiaa tulee yksinkertaisesti tarkastella. Oli kyllä jos
jonkin suunnan ja mallin kouluttajaa, ja hyvä niinkin. Mutta tuntui
että olin yksin sen suunnan, luontoäidin sanansaattaja. Tuntuu kyllä
paljolti vieläkin. Ei siinä mitään. Tiedän kyllä mitä pitää tehdä ja
sanoa. Ei minua koskaan ole pelottanut olla yksin ja ainut. Mutta
kuinka pukea ihmisten puheeksi ja eleiksi tuo kaikki jonka koirat ovat
minulle opettaneet.? Rakas Mieheni on auttanut minua suunnattomasti
tässä vertauskuvien luomisessa, mutta samoihin aikoihin tietoisuuteeni
pomppasi myös kaltaiseni elämän oppilas, joka nyt opettaa kuinka
"koiraa kuiskataan." Luettuani Cesar Millanin ensimmäisen kirjan
tajusin että kyllä kyllä, kyllä minä olen oikealla tiellä. Minä osaan
opettaa, kuinka puhutaan ja luetaan koiraa.
Pian jaoinkin käyntikortteja. Ja pidin opetustunteja ryhmille ja laumoille.
Minä Olen KOIRAKORJAAJA.
Ja vaikka nyt, kun lapseni ovat vielä pieniä ja äidin seura ja hoiva
on heille korvaamatonta ja äitinä oloa en voi vanhana millään
itsellenikään korvata, teen tätä hommaa hyvinkin osa-aikaisena.
Kaikkille avun pyytäjille koitan ajan järjestää ja annan heille
silloin 100% panokseni.
Sydämessäni toivon että saan tehdä tätä jatkossa elämäntyökseni. Ja
että sairautenikin selätän, ainakin saan sen pysymään kapeassa
takakulmassa.
Tässä blogissa kirjoitan siitä, mitä mielestä, joka koirien maailmaa
tarkastelee, tekstiksi purkautuu. Ja jos näiden lukemisien
innoittamana haluat tehdä maailmasta paremman koirallesi, itsellesi ja
laumallesi, älä epäröi ottaa minuun yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti