Elämänhallintaa

Annetaan/ myydään koira uuteen kotiin muuttuneen elämäntilanteen vuoksi.

Lause joka aina nostattaa minussa tunteen, että minkä halvatun takia?

Miksi jostain, joka on otettu osaksi elämää, sitouduttu pitämään huolta, halutaankin nyt ykskaks eroon?

Puhutaan suureen ääneen siitä että on aivan syvältä se että suomen laki esineellistää koiran, mutta samaan hengenvetoon annetaan koira, kuin sisustukseen sopimaton sohva, pois, kun tulikin elämässä "pari muuttujaa".

Joskus tietysti käy niinkin että omistaja kuolee tai sairastuu vakavasti niin että koiralle ei jää sopivaa ihmistä joka huolehtii.

Ymmärrän toki tilanteen jos ongelmatilanteissa apua on pyydetty ja kaikki kortit on käytetty ja kuitenkin punainen lanka koiran ja ihmisen välillä on kadonnut. Ei palvele ja sulostuta sen enempää koiran kuin omistajankaan elämää sellainen yhteiselo että sressin hilseet on kummankin pinnassa 24/7.  Silloin on kiistämättä parempi ratkaisu löytää koiralle koti jossa hallinta ja yhteys pelaa. Ja terveen elämäniloisen koiran lopetus ei ole vaihtoehto jonka näkisin koskaan oikeutettuna.

Mutta sitten valtaosassa näitä muuttuneita elämäntilanteita, Onko alunperinkään koiran hankintaa mietittäessä kysytty itseltään, ja vaatimalla vaadittu, rehellistä vastausta, haluanko minä koiran tämänhetkisen tilanteeni takia, vai haluanko minä koiran sen takia millaisen haluan osan eläämäni olevan?  Olenko minä valmis sitoutumaan 4jalkaiseen ystävään sen tarpeineen jopa seuraavat 15 vuotta?

Onko silloin mietitty että kuinka elämä muuttuu ja pystynkö silloin luovimaan muutoksessa koira rinnallani?

Onko tietoisesti pähkätty että minkälaisen koiran minä haluan ja kuinka sen olemusta luotsaan niin että se haluamani laisena pysyy?

Kuinka moni koiran myyjä kysyy koiran ostajalta nämä kysymykset, ääneen?

Kaikissa elämäntyyleissä ei ole paikkaa koiralle, ja niin kauan kun sellaista elämää tietoisesti haluaa elää, vaikka kuinka koiria rakastaisi, pitää pitäytyä koiran omistamisesta. Mutta se onko valmis koiran otettuaan luovimaan elämäntyyliään niin että koira saa ansaitsemansa, onkin syytä pohtia tarkkaan. Tasapainoisen johtajan riittävine ravintoineen ja liikuntoineen? Laumanjohtajan jolta saa ansaittua huomita luotsattuna tyynen rennon seuraajan koiramielen tilaan?

Koira osana laumaa ei saa olla kulminointikivi mihinkään. Sen pitäisi olla parhaimmillaan rauhan ja ilon voimavara, mutta tympeimmässäkin arjessa kaveri joka ehdoitta on osa laumaa. Koira ei saisi olla este millekkään mutta huomionsa ansaitseva jäsen jonka takia joskus joutuu luovimaan.

Kirjoitan tässä muutamia asioita joita olen "syyksi" koirasta luopumiseen tavannut, eräänlaisia huomionarvoisia kompastuskiviä. Koska elämän on takoitus koirienkin avulla meitä ihmisiä opettaa, eikä mitään oppia ole se että koira "tiukan paikan" tullen annetaan pois. Toivoisin että herättäisiin ennakoimaan, ajattelemaan ja korjaamaan, ennenkuin viimeinen pisara läikytti mitan yli.

Nuori omistaja

Nuorena useinkin eletään menevää elämää, ja siinä en mitään negatiivista näe, päin vastoin, silloin pitää viipottaa kun on virtaa ja intoa piisaa. Mutta kaiken sen hektisyyden keskellä ei saateta muistaa että koira tarvitsee ihmisen läsnäoloa muutenkin kuin sen pissatuslenkin ajan.? Palveleeko silloin koiran olemassaolo kuitenkaan niin isoa osaa elämässa kuin koiralle ja omistajalle olisi hyväksi? Onko se yhteiseloa vai eloa jossa on pääosin vättämättömyys nimeltä koira?

Nuorelle kulkijallekkin koira soveltuu jos omistajan  jalkapallotreeneihin koira on tervetullut "kannustusmaskotti" ja biletysmökeillä kulkiessa mukana koiran sopivaan käsittelyyn on isännän selvät sävelet. Tai koiran hoitopaikka on sellainen jossa se on toivottu vierailija. Eli elämäntyyli on se että koira on elämässä ja touhuissa mukana kulkeva kumppani.

Tuore pariskunta

Kukaan muu, kuin nuoripari, hommatessaan yhdessä uutta perheenjäsentä, ei nää asioita niin ruusunpunaisten lasien läpi. Ja vaikka rakkaus, optimismi ja sylenavoin usko hyvään elämään, ovat kaiken perusta, mutta sitä tunkkia ei silti kannata metsään haudata. Kun ensimmäiset kengät on syöty ja roskis levitetty kolmannen kerran ja taivaalta tulee vanhoja akkoja äkeet selässä kun jomman kumman työstä väsyneen pitäisi lenkittää koira, saattaa ilmoille nousta purppuran punainen kysymys, kumman koira? Löytyyko silloin yhteispelillä se jolle ulos lähteminen koira mukanaan on rentoutus vai lähteekö pihalle karmit paukkuen hän joka syvästi kiroaa päivän, jolloin arkea, mukanaan koira, ei haluttu ennakoida pätkääkään? Kun arjen tiimellyksessä koiran olemus säilyy voimavarana kaikki on hyvin, mutta jos koirasta tulee "toinkin perkele tossa pyörii aina jaloissa" on syytä istahtaa miettimään miten tilanne korjataan ja muistaa se että koiran "vika" ei ole se että se pyörii jaloissa. Koira on laumanjäsen joka peilaa laumansa ihmisten olemusta, aina.

Uusi puoliso

Ehkä surullisimpia tarinoita ikinä ovat ne koiran uudelleen sijoitukset jolloinka uusi poika/tyttöystävä syrjäyttää koiran. Millä kriteereillä astuu elämäänsä ihminen joka pistää toisen luopumaan omasta perheenjäsenestään? Tapahtuipa koiran syrjäyytäminen sitten väsyttämällä, kiristämällä tai venkoilemalla, henkilökohtaisesti uskon niin, että sellaisessa ihmisessä ei ole kyllä empatiakyky kytkettynä. Ja se parisuhteen kannalta sanoisinko kantavia pilareita, moinen tunnetaju.

Tietysti syyntakeeton ei ole silloin koirasta luopujakaan, jos antaa toisen ihmisen muuttaa käsitystään jollekkin jo luottamuksen ja huolenpidon luvanneesta elävästä. Onko silloin pohjalla koiraa otettaessa kuitenkaan ollut se vilpitön henkinen sitotuminen kumppaniin nimeltä koira? Kuitenkin koira auttaa ihmistä olemaan sellainen kuin ihminen haluaa olla, sille vain pitää antaa mahdollisuus siihen.

Vauva/ lapset

Ja kuinka usein näkeekään että kun perheeseen tulee uusi ihmisjäsen, joka sinänsä on melkoinen lahja ja upea asia, koira saa väistyä. Lapsella äkisti ilmenee "allergiaa" kun vanhemmat ovat väsyneitä ja kaikki ollutkaan ihan niin auvoista kun kuviteltiin. Kuitenkin todistettua faktaa on että koiraperheisiin syntyneet lapset ovat vähemmän allergisia ja keskimäärin terveempiä kuin koirattomien perheiden lapset. Enemmistö lääkäreistä ei kehoita luopumaan koirasta edes astman edessä. Mutta jos koira on ollut liiaksi ihmisen kaltaisella paikalla aikaisemmin, tai se on itse juotunut valikoimaan roolinsa laumassa itse, ei se automaatiossa paikastaan luovu ja sekös taas ihmisen otsasuonta pullistaa. Ja jostain syystä helpoinpana keinona nähdään sijoittaa vauvvaan "epälyttävästi" suhtautuva koira uudelleen. Mutta oliko koiraa hankittaessa koskaan käynyt mielessä että perheen kokoonpano voi muuttua ja tuliko aivolohkolle ajatusta että koira kuuluu kalustoon jolle pitää antaa uuden tulokkaan suhteen myös suhtautumis ohjeet? Koira ei kanna kaunaa ja on onnellinen vaikka pieni tulokas laumahierarkian kruunuksi asetetaankin. Koiralle  kaipaa huomiota koirana, ei ihmisenä.

Muutto/uusi asunto

Ehkä kuitenkin turhimpana ja huonoimpana syynä koirasta luopumiseen, pidän uuteen asuntoon muuttoa. "Ku mä sain vaan sellasen asunnon johon ei saa viedä koiraa." Vaikka tässä maassa paljonkin on nihilistisiä vuokranantajia, niin huono tilanne ei kuitenkaan ole, etteikö hieman vaivaa näkemällä sellainen asunto johon koirakin on tervetullut, löytyisi. Ja sinne vuokranantaja puolelle sellaista viestiä, että asuntoaan välinpitämättömästi kohteleva, hilupilttuuta pitävä pariskunta, kahden kurittoman lapsosen kanssa, saa varmasti pahemman tuhon aikaan kuin yksikään asiallisesti pidetty koira tai pari. Ja kyllä asunnon pitää ylipäätänsä olla elämänjälkiäkin sietävä koti, ja remonttia saa tehtyä rahalla olipa siihen tarvetta koiran kuluttaman lattian tai lasten piirtämän seinän takia.

Maalta kaupunkiin muutto asettaa tietysti omat haasteensa, mutta sillä asenteella että koiralle opetetaan tasapainoisen seuraajan mielentila jo siellä maalla, ei muutto elämään kaupunki oloihin aiheuta suurta dramatiikkaa. Kaupungissa koiran pito tietysti jossainmäärin omistajalle työläämpää, mutta tämäkin kuuluu siihen osaan että kun koiran hommaa on oltava valmis joskus "kovennettuunkin".

Takuulla onnellisempi on se turre joka rennon letkeästi lenkkeilee omistajansa rinnalla city maastoissa kuin se murre joka omakotitalon tontilta räykyttää turhaumansa purkua koskaan pääsemättä nöyrän seuraajan asemassa lenkille.

Koira ei hyödy siitä laskeeko aurinkosi hesarin yksiön ylle vai 100 neliön kattoterassille.

Koska koira nauttii tasapainosen johtajansa seurasta eleltiimpä lenkit ja yhteiselo sitten missä maastossa tahansa.

Loppu Näykkäisy

En halua ketään tällä kirjoituksella syyllistää, mutta haluaisin saada ihmiset tekemään sen minkä osaavat paremmin kuin koirat, katsomaan ennakoivasti tulevaisuuteen. Miettimään koiran hankintaa siltä pohjalta että mitä jos elämä muuttuukin? Osaanko pitää kiinni siitä että koiralle olen antanut paikan elämässäni ja sen eteen olen valmis tekemään töitä että sen lupauksen loppuun asti lunastan.

Ja vaikka kristallipalloja ei saa marketista niin sen verran voi vuosien päähän ennakoida että miettii haluanko minä koiran kaikkine puolineen silloinkin kun elämä ei välttämättä kohtele minua lempeästi.?

Osaanko, haluanko pyytää apua, jos oma ymmärrykseni ei riitä koiran käytöstä tasapainoiseksi luotsaamaan? 

Sillä käytösongelmat ovat asia jotka ovat syntyvät useimmiten monen sattuman summana. Joskus kovin pienistä reaktioista syntyy tapoja ja tavoista monensummaisia kaavoja. Eikä kellään, mistä kaikki lähti ole enää karvankaan käryä.

Mutta kun älyämme opetella puhumaan ja lukemaan koiraa, kertomaan koiralle sen paremmin ymmärtämällä lähes äännettömän energian ja kehon kielellä mitä siltä haluamme, saa alkunsa tasapainoinen elo koiran kanssa. Elo jossa historialla ei ole painoarvoa tai juurikaan merkitystä.

Elo jossa koira on mukautumis kyvyssään ihmisen rinnalla aivan omaa luokkaansa.

Jos kaipaat luotsia koirasi mielenmaisemaan, neuvoja  koirasi kanssa elämän muutoksen tuomien haasteiden edessä tai mitä tahansa koiran eloon ja käytökseen liittyvää tiedon avarrusta älä epäröi ottaa yhteyttä.

Sydämellä olen apunasi,

Koirakorjaaja Kati 

PUNKKIA KEN PELKÄÄ?

Päätin nyt ottaa hetken aikaa ja kirjoittaa ajatuksiani tästä aiheesta, koska olen nyt usean vuoden ajan seurannut keskustelua ja kokemuksia siitä miten koirien omistajat reagoivat punkkeihin ja koirat niiden torjumiseen.

Pohjalle hieman tietoa jota olen eri tahoilta imuroinut pääkoppaani.

Puutiaisen eli punkin lisääntymisen edellytys on se että se saa imettyä tietyn määrän itseensä jonkin nisäkäseläimen verta.
Punkkin "purema" sinänsä ei ole vaarallinen tai myrkyllinen kellekkään mutta "syljen" jota se eriittää imiessään verta, eli erite jolla se ohentaa verta itselleen sopivaan muotoon, sisältää ensyymejä jotka voivat saada aikaan nisäkkäässä paikallisen tulehdustilan. Tulehdus voi levitä paikallisesta koko kehoon ja sitä kautta myös hermostoon jolloin syntyy borrelioosi tila. Ja tämä tila on käsittääkseni se jonka pelossa koiria "myrkytellään" vimmatusti.

Mutta mutta, mikä se koiralle pahin myrkky sitten olikaan?
Useamman kerran kesässä kuulen ja näenkin tapauksia joissa koira on saanut kemiallisista punkintorjunta aineista niin pantojen kuin nahkaan laitettavien sivelyliuostenkin takia lieviä- erittäin vakavia allergisia reaktioita. Ja jos nyt facebookkia on uskominen, niin kuolemantapaukseen asti johtavia myrkytystiloja.

Vakavia ja ikäviä juttuja.
Mutta paljon on vielä "kaikessa hiljaisuudessa" asioita mitä vähemmän silmällä näkyviä ja pitkällä juoksulla tulevia vauriota aiheuttavat nämä nk. torjunta aineet.
Lista jo todistetusti kyseisistä aineista syntyneistä vaurioista on mielestäni kammottava.
Maksan vaurioita, munuaisten lamaantuminen, hermostollisia halvauksia, hormooni tuotannon sekoaminen, haiman toiminta häiriöt jne. jotka hyvin monessa tapauksessa tuottavat elinikäisiä ongelmia. Ja luoja paratkoon kuinka paljon on vielä sellaisia joita ei ole "havaittu" missään muodossa.
Aineet joita on nyt käytetty on kuitenkin tulleet suurempaan levikkin vasta muutamia vuosia sitten.
Itse esim. elimistön myrkyttymiseen pikkuhiljaa perehtyneenä, olisin kovastikkin huolissani näistä nk. kerrannais vaikutuksista.
"Ei tää ikinä oo saanu mitään oireita tosta litkusta" ja sitten yks kaks 3. kesä kun litkuja on hölvätty koiraan 4-6 viikon välein 3-4 kertaa kesässä sen munuaiset ykskaks lakkaa toimimasta.
Tai huippuluokan jalostusuros ei enää saakkaan narttuja tiineeksi.
Tai koiran yleiskunto laskee simissä ja "elvyttäminen" tuntuu äärimmäisen vaikealta.

Ja kaikki tämä myrkyttäminen vain sen takia että, punkin"purema" joissakin harvahkoissa tapauksissa aiheuttaa paikallisen ihotulehduksen joka paranee ihan haavan puhdistus tyyppisellä operaatiolla.  Hyvin harvoissa tapauksissa aiheuttaa koirassa tulehdustilan, johon kyllä antibioottikuuri puree. Joissakin äärimmäisen harvoissa tapauksissa koira joutuu borreloosin valtaan joista vielä harvemmissa tapauksissa koiran eliniän aikana aiheutuu koiralle sellainen rappeuma että se siitä kovasti paljon kärsisi tahi sen vuoksi pitää lopettaa.

Kyllä, olen kuullut ykstäis tapauksia maamme eteläisimmästä osasta sekä naapuristamme Ruotsista että koiria on borrelioosiin kuollut. Mutta jälleen kerran, mikä on ollut koiran yleiskunto ja elimistön tila ennen punkin puremaa? Jo jotain pohjasairautta sairastavat tai heikot vanhukset ovat luonnollisesti alttiita kaikille infektioille. Hieman viitteenä tähän mainittakoon tapaus että, 13 vuotias kiinanpystykorva oli kuollut ruusunpiikin aiheuttamaan verenmyrkytykseen.

Haluaisnkin nyt havahduttaa ihmisiä pohtimaan, että onko se punkkipelko niin kovin järkevää? Ja johtuuko se kenties enemmän itsekkäistä syistä ja inhosta tuota loiseliötä kohtaan, vai oikeasti järkevästä huolenpidosta lemmikkiään kohtaan?

Ja omalta kokemuspohjaltani taasen seuraavia peilejä.
Kyllä, olen nyppinyt koiristani valehtelematta useita kymmeniä punkkeja joka vuosi.
Ennätys lienee, musta tanskandoggi-sakemanni Dino, 52 punkkia yhdellä istumalla. Saletisti 99 prosettia saman päivän aikana tarttuneita. Kyllä ällötti.
Kyllä, olen kerännyt lattialtamme useamman kerran kuussa jo "jalallisiksi rusinoiksi" ehtineitä pudottautuneita yksilöitä. Kaikkia ei vaan huomaa heti pienenä koirasta. Kyllä ällöttää.
Kyllä, olen useita kertoja kullut kun jalan alla kuuluu kruts, ja tajuaa astuneensa tälläisen pinkeän rusinan päälle. Kaikkia ei vaan huomaa heti sieltä lattialtakaan. Kyllä ällöttää.
Kyllä, lapseni konttaavat lattialla koirien seassa. Ei ällötä.
Kyllä, koiramme saavat maata sohvalla. Ei ällötä, muut kun irtokarvat ja mahdollinen hiekka. Makuuhuone sensijaan on pelkästään ihmisten reviiriä.
Kyllä, punkeista huolimatta koirani saavat juosta heinikossa.

En pelkää punkkeja tai borreliaa. Siitä huolimatta että useita yksilöitä olen myös itsestänin vuosien saatossa nyppinyt/ nypityttänyt. Ja korkea mahdollisuus oireista päätellen on, että itse sairastan neurologiseksi edennyttä borrelioosia. ("Vaikea" ja suomessa haluttomuus tutkia vaivaa ehkä enemmän).
 Ja vaikka punkkeja on aina ollut, olkoonkin että niiden määrä on saattanut lisääntyä vuosien saatossa, yhdelläkään koiristani, koko elämäni aikana, ei ole borreliaa tai siihen viittaavaa havaittu. Ja liikuttu on, myös rannikkosuomessa.

Koirieni elimistön myrkyttämistä sen sijaan pelkään ja madotuksetkin teen normaalisti aikuisille koirille vain n.kerran vuodessa, tai jos tarvetta selkeästi ilmenee.

Ja jos punkkiesiintymät vaikkuttavat oikein hulppeilta niin torjun niitä koiristani seuraavilla aineilla.
Biospotix 100% luonnollinen niskaan siveltävä yrttivalmiste jonka haju pitää punkit loitolla n.4 viikkoa käsittelystä.

T-puu öljy (tea tree oil) jota sekoitetaan n. 20 tippaa 2dl vettä ja sumutetaan suihkepullolla koiraan. Tehoaa melko hyvin myös mäkäräisiin ja hyttysiin myös ihmisillä ja hevosilla. Tätä tai aloe vera geeli voi sipaista punkinpurema kohtaan, estää tulehtumista.

Eteerisistä öljyistä melko hyvin tehoaa myös nk. flunssaöljy jota voi sumuttaa tai sivellä laimennettuna iholle tai karvoihin.  t-puu öljyn lailla löytyy luontaistuotekaupasta.

Jo kiinnittyneen punkin saa parhaiten irti että tarttuu sitä mahdollisimman läheltä koiran ihoa kynsillä/ pihdeillä tiukasti kiinni ja kiepautta hieman vastapäivään ja nyppäsee sen suoraan ylöspäin irti. Näin yleensä punkki tulee kokonaisena pois. Pään sisään jäämistä pelkääville tiedoksi. vain nk. tartunta väkäset saattavat harvoin jäädä ihoon, mutta tämäkään ei ole mitenkään vaarallista.
Makkinoilla on satoja malleja punkkipihtejä, niille jotka eivät sormin sitä tohdi /pysty irottamaan.
Pyydä toki jos mahdollista, jotain kokenutta näyttämää tai neuvomaan hommaa. Näin olet toimiessasi itsevarmempi ja koira ei koe epäröivää energiaasi heikkoutena ja taipuu hoitoon helpommin.

Kehotan siis miettimään onko se punkki oikeasti niin suuri uhka koirallesi, että siitä kannattaa vaarantaa koiran terveys kemikaaleilla ja sressata itsensä ja jälleen kerran heikentää turhalla epävarmuudella omaa johtajuuttaan. Vai olisiko viisasta tyytyä luontaisiin menetelmiin? Tutkia koiraa punkkienkin varalta siinä ihan rapsuttelun ohessa. Reippasti vaan poistaa tarttunneet punkit. Tehdä reippaita rentouttavia lenkkejä luonnon helmaan ja nauttia koiransa kanssa kesästä.

Jos jäi tästä kysymystä ilmoille tai tarvitset apua koirasi kanssa mihin tahansa, älä epäröi ottaa yhteyttä Koirakorjaajaan.

Rentojen kesähetkien puolesta, sinun ja koirasi avuksi
Kati
   
   

Koira elää hetkessä, ota kiinni näistä hetkistä. Minä autan mieluusti.

Tässä nyt selvennettäköön sitä asiaa, että ketään ei ole tarkoitus dissata tai saada kenenkään mieltä apeaksi siitä että on elänyt sellaista elämää koiransa kanssa kun on luullut hyväksi olevan. Jokainen on tehnyt varmasti silloisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan. Mutta haluan korostaa sitä että koskaan ei ole liian myöhäistä parantaa suhdettaan koiraan ja avata uusia näkymiä koiran maailmaan.
Minäkin pyrin tekemään sitä joka päivä ;-)
Myöskään minkään koulutus suuntauman systeemeitä en halua jyrätä, paitsi kaikkea väkivaltaan ja agressiivisen toiminan kautta haettua "tottelevaisuutta" paheksun voimakkaasti.
Väkivalloin kohdeltu koira on kuin munille potkittu mies. Kipu ja viilto lamauttaa, mutta kun mitta tulee täyteen ja adrenaliinit purkautuvat, voi seuraamukset olla karut.
Eivät koirat toisiaankaan hakkaa, saati agressiivisuudella koiralaumaa johda. Itseasiassa agressiivisuus on koiramaailman heikkoutta ja pyritään eliminoimaan lauman toimesta joko alistamalla tyynnyttämään tai tappamalla. Siinä sitä voi sitten miettiä jokainen tahollaan että millainen tikittävä aikapommi on hakattu koira. Olipa dominassitasonsa kuinka alhainen tahansa. (Mutta tälläisenkin koiran voi kuntouttaa onnelliseksi rennoksi seuraajaksi.) Ja kuinka sekaisin ja stressaantunut on koira joka agressiivisin elein pitää valta-asemaansa ihmis laumassa. Että Tuleen ei kannata jäädä makaamaan!
Ihmiset ovat vain valitettavan vieraantuneita siitä mikä on eläimen luonto ja todellinen ulosanti. Samaistavat koiran ihmiseen, luullen tekevänsä suurenkin palveluksen rakkaalle lemmikilleen.
Koiran rakastaminen ja oikein kohteleminen kun eivät automaattisesti ole sama asia. Tapa käsitellä koiraa samaistaen sitä ihmispsygologiaan ei toimi. Vaikka se tehtäisiin kuinka suurella rakkaudella hyvänsä.

Koira tahtoo kuitenkin olla koira ja minä mieluusti kerron ihmisille kuinka koiralle tehdään suuri palvelus ja rakkauden osoitus näyttämällä sille sen paikka laumassa.
Koira tarvitsee ja haluaa aina johtajan. Jos koira ei sitä laumastaan saa, ajaa luonto sen olemaan johtaja.
Olemalla ihmisenä hyvä laumanjohtaja ja antamalla koiralle mahdollisuus olla koirana rento seuraaja, olet taatusti koiraasi täysillä rakastava.
Rakastan koiria ja luontoa, siksipä lainaakin tässä vanhaa sanontaa. On turhaa vastustaa luontoäitiä, siksipä teenkin yhteistyötä sen kanssa.
Kyse on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan kyvystäni tulkita luonnon tarkoittamaa ja toimia tulkkina koiran  sellaisen ihmisen välissä joka on sen kyvyn hukannut. Useimmat ovat sen kyvyn hukanneet, eikä se ole mielestäni nykyolosuhteissa mikään ihme.
Ja ei todellakaan ole häpeä myötää sitä ettei ole, siitä huolimattakaan, että koira ei ole ensimmäisesi, ihan kartalla koiransa käytöksestä. Tai että olisi hienoa osata tulkita sitä vielä paremmin. Päinvastoin. Nostan heti hattua ihmiselle joka tämän myöntää.

Korostan että tyylini tehdä tätä koirakorjaajan hommaa on pitkälti itse kehittelemäni ja oppimani. Joitakin tiedon jyväsiä, mausteita ja superpähkinöitä olen saanut vanhoista koulutus oppaista ja muutamilta jo edesmenneiltäkin koirakouluttajilta. Ja mainittakoon vielä että suuri tuki ajatusmaailmalleni on ollut Cesar Millan.
Mutta minut on opettanut ja kouluttanut elämä ja sen sisältämät koirat.
Minun metodini perustuvat luontoäidin sääntöihin ja koiramaailman psygologiaan.
Minä kouluttaudun lisää joka kerta kun tapaan uusia ihmisiä ja uusia koiria.
Minuun kannattaa tutustua ihan avoimin mielin.
Työni tulokset ovat lienee paras suositukseni.
Minä olen KOIRAKORJAAJA Kati.

Käytännössä.
Menen siis kutsuttaessa koiran ja hänen perheensä luokse.  Istumme hetken ja keskustelemme heidän tilanteestaan ja mitkä ovat heidän näkemänsä haastekohdat.  Tämä tehdään ikäänkuin olisin kuka tahansa vieras jolle puhuttaisiin koiran toimista. Samalla saatan jo näyttää miten ovella vastaan pomppivan koiran saa rauhoitettua ja kuinka sohvalla ihminen saa istua "rauhassa" ja muita siinä kättelyssä esiin tulevia tilanteita. Puhun tässä perheestä siksi että olisi suotavaa että kaikki ne jotka ovat osa koiran päivittäistä elämää, koko senhetkinen koiran lauma, olisi paikalla koiraa korjattaessa ja opetettaessa ihmisiä, mitä koira todella milloinkin viestittää ja kuinka niihin viesteihin tulee vastata. Käsitten asiaa aina kokonaisuutena, koska koira toimii niin. Se ei erottele aikaa, arkea pyhästä tai ihmisiä isänä tai tyttärenä. Sille päivät ovat päiviä, erilaisine toimineen ja ihmiset lauman jäseniä, erilaisine energioineen.

Luotuani hieman kokonais kuvaa ongelmista ja niiden syistä, lähdemme yleensä koiran kanssa lenkille. Näin saan hyvän kontaktin koiraan ja välimme syntyy luottamus. Koiran saadessa purkaa energioitaan sen kehonkieli koko ajan kertoo minulle asioita joita "tulkkaan"  ihmislauman jäsenille. Samanaikaisesti palautan koiraa sille energiatasolle jossa sen luontaisesti on hyvä olla. Rentoon tasapainoiseen seuraajan asemaan. Kun koira alkaa toimia, ottaa joku perheenjäsenistä hihnan ja näytän hänelle "kädestä pitäen" kuinka koiran kanssa kuljetaan. Vaikka kaikkien koiraa kuljettavien kanssa erikseen. Tämä on erittäin tärkeä harjoite niin koiralle kuin ihmisellekkin vaikka hihnassa kulku ei varsinaisesti tuottaisi ongelmia. Jokainen joka näkee sen omin silmin ymmärtää varmasti mistä puhun.

Ulkona teemme kaikki harjoitteet mihin ongelmiin ulkotiloissa tarvitaan ratkaisua. Tarvittaessa luodaan nk. ärsyke ja häiriö tilanteita jotta väärät käyttäymismallit saadaan poistettua. Otan mukaani tarvittaessa avustajan/ ja jonkin omista koiristani.

Takaisin sisälle mentäessä koiran olo on jo helpottunut ja tarvittaessa joitakin harjoituksia jatketaan vielä sielä. Kaikki ongelmakohdat käydään käytännössä läpi ja toivon että minulta kysellään mahdollisimman paljon. Saattaa kuulostaa hieman uskomattomalta, mutta oikealla asenteella ja muutamilla käytännön toimilla koiran käytösongelmat voidaan poistaa jopa 15:sta minuutissa. Harvemmassa ovat ne koirat joiden tasapainon palautukseen menee enemmän kuin tunti. Näittenkin kohdalla hommaa ei jätetä kesken vaan pyrin aina toimimaan koiran kassa niin kauan että tilanne tasoittuu ja saamme aikaan yhdessä haluamamme toiminnot.  Lopuksi käymme läpi asiat ikäänkuin yhteenvetona. En yleensä jätä kirjallista materiaalia, koska mielestäni tärkeämpää kuin papereiden lukeminen on asioiden tekeminen, oikeiden tapojen omaksuminen ja vahvistamien sekä väärien karsiminen.  

Tässä on kuitenkin huomattava että vaikka kuinka saan koiran balansiin ja käytösongelmat kuriin, tästä alkaa perheen ja koiran välinen "työ". Lauman yhteisöllisyyden eheyttäminen. Asioihin jotka ovat jääneet huomiotta tai saaneet vääränlaista huomiota keskittyminen. Arjen rutiinien organisointi koirankin perspektiivistä. Kun nämä uudet systeemit tulevat rutiineiksi koira täyttää sen paikan jolle se alunperinkin on otettu. Olemaan rento seuraaja, perheen-ja laumanjäsen mallia koira.

Hieman koirasta riippuen käyntiini kuluu aikaa 2-3 h. Yleensä minun osaltani yksi käyntikerta riittää. Toki sen jälkeen kun olen käynyt minuun voi olla meilitse tai puhelimitse yhteydessä jos ja yleensä kun, kysyttävää ilmaantuu. Toki tulen tarpeen vaatiessa toisenkin (ja niin monta kertaa kuin tarvetta on) kerran paikalle. Ohjeistankin niin että olisi suotavaa ottaa minuun yhteyttä jokatapauksessa n.1-2 viikkoa käyntini jälkeen. Näin on helppoa antaa vielä "hienosäätö" vinkkejä, valaa uskoa onnistumista kohti ja kartoittaa tarvitaanko uutta käyntiäni. Lisäksi saan itselleni arvokasta palautetta kuinka homma on toiminut.

Mitkä sitten ovat käyntini kustannukset?

Olen pyrkinyt pitämään hinnoittelun sellaisena ettei raha muodostuisi kenellekään kynnyskysymykseksi siihen että tarvitessaan apua voi sitä minulta ottaa.
Rakkauteni koiria kohtaan on kuitenkin huomattavasti suurenmpi kuin arvostukseni rahaa kohtaan. Faktaa on että ilmaiseksi en voi tätä tehdä mutta,  tuntiveloitukseni on keskiverto autokorjaamon tuntitaksasta n.puolet ja matkaveloitukseni ei myöskään kulje luokassa epätodellista kiskurimaisuutta. ;-)
(Mutta jos minusta joskus sattuisi tulemaan miljonääri, lupaan heittäytyä koiramaailman korjaavaksi hyväntekeväisyydeksi ;-)

Vain siitä että koira saa arvoisensa elämän ja koiran lauma, arvoisensa jäsenen on missio jonka teen minulle suodulla taidolla ja täydellä sydämellä. Siitä en ole halukas  tinkimään :-)
Apua tarvitessaan kannattaa siis ottaa yhteyttä, maksupolitiikkaa voi tarvittaessa säätää.

Ja Tiedoksi heille jotka ilmeisen huolissaan ovat myös siitä, että onko verotukseni kunnossa, voin kertoa, että verottaja on varsin tietoinen tilanteestani. Ja summista päätellen maksan kyllä, ehkä jopa jonkun muunkin veroja.

Jokainen koira on yksilö, jokainen perhe on toimineen uniikki. Siksi on hurjan hankalaa kertoa juurikaan tämän tarkemmin, mitä käyntini aikana tapahtuu.
Mutta jos mietit nyt tätä lukiessasi että voisikohan tuo auttaa meidän koiramme kanssa, ota jo yhteyttä. Se voi olla koirasi ja sinun elämääsi huimasti täydentävä teko.

MITÄ KIELTÄ KOIRA YMMÄRTÄÄ?

Palataampa hieman alkulähteille

Kun ihminen aikoinaan huomasi että villikoirat, dingot ja sudet
lähestyivät ihmisiä varovaisesti uteliaina ja kiinnostuneena ruuasta,
alkoivat he pikkuhiljaa tarjota näille ruokaa, lähinnä siis
ruuantähteitä ja luita. Aluksi vähemmän tietoisesti tavoiteena
kesyttää yksilöitä kulkemaan mukana omissa laumoissaan. Pian ihmiset
kuitenkin huomasivat koirista olevan hyötyä. Nämä ilmoittivat
lähestyvästä vaarasta esim.pedoista ja pitivät haittaeläimiä, rottia
yms. loitolla.
Kun sitten pikkuhiljaa joitakin yksilöitä "kesyyntyi" ja "liittyi"
ihmisten laumoihin alettiin suosimaan tietyn tyyppisiä käyttäytymis
malleja.
Näin syntyivät koirat jotka osoittivat / ajoivat saaliin esiin. Koiria
jotka aktiivisesti vartoivat laumaa/ varoittivat vaarasta ja jopa
puolustivat tältä.
Koiria jotka oppivat "hillittyä saalistamista" eli paimentamaan karjaa.
Kaikki tyyni nk. villikoirista ihmisten läheisyyteen jäivät ne jotka
omasivat mm. rohkeuden ja uteliaisuuden, matalahkon dominassin, halun
miellyttää, innokkuuden oppia uusia asioita ja halun seurata "helppoa"
ruokaa. Eli ei aikuiselle villipedolle tyypillisiä piirteitä, vaan
koiralaumojen pentujen olemusta. Joten nykyisen kesykoiramme
voidaankin sanoa jalostuneen "pentuaivoiksi" eli käyttäytyvän
villikoiriin verrattuna nk.pentumaisesti koko ikänsä.

Tämä on taas syy siihen miksi koira on hyvinkin vastaanottavainen ja
oppimiskykyinen, kyvykäs sopeutumaan päivittäinkin vaihtuviin
tilanteisiin, halukas seuraamaan jopa toisen lajin, ihmisen
esimerkkiä.  Halukas alistumaan. Ja alistumisella en nyt tarkoita sitä
mielentilaa jossa niska kyyryssä, "pissa housussa" lamaannutaan
toimintakyvyn mateluasteelle. Alistumien koiramaailmassa tarkoittaa
mielen vapautumista johtajan raskaastakin taakasta, kykyyn asettua
rennon seuraajan rooliin. Yhdeksi toimivan laumakombinaaton jäsenistä.
Ja nämä ovat Syyt siihen miksi nykykoiramme tarvitsee tasapainoista
laumanjohtajaa viestimään ja näyttämään toimintaohjeita.
Ja vaikka jalostuksessa on onnistuttu luomaan jos jonkinmoista
ulkomuotoa ja taipumusta fyysiseen toimintaan, kesykoiran perimmäisin
taipumus, pentumainen tarve seurata johtajaa ei ole muuntunut
mihinkään.

Siispä jokainen koira, rotuun, kokoon, ulkomuotoon, taipumukseen
toimia tai edes dominassi tasoon katsomatta tarvitsee ja kaipaa
tasapainoista vahvaa johtajaa.
Koira ja ihminen ovat molemmat lauma lajeja, siksikin yhteiselo toimii
jopa hämmästyttävän hyvin, vaikka nk. lajikäytös erot ovat ainakin
käytännön tasolla suuriakin.
Eli koira pyrkii aina esihistoriallisen taipumuksensa ja jalostuneen
"pentumaisen" mielensä mukaan hakemaan laumastaan johtajan. Jos tätä
tasapainoista, ohjeistavaa johtohahmoa ei löydy, luonto ajaa koiran
ottamaan johdon itselleen.
Auktoriteeteistäkin puhumme, mutta monelle ihmiselle tämä tarkoittaa
hahmoa jonka edessä pelkäämme itsemme jopa lukkoon asti. Ja toki
sellaisiakin nk. johtajia on paljonkin, että henkeäkin vedämme vain
siihen tahtiin kuin on lupa, mutta tämä ei ole se auktoriteetti ryhmä
jota minä peräänkuulutan. Vaan se auktoriteetti, jota jokainen koira,
ja väittäisin että jokainen ihminenkin jossain määrin kaipaa, on
lempeä, määrätietoinen, voimakas, oikeudenmukainen ja kyvykäs sekä
halukas antamaan selkeitä toiminta ohjeita. Viisas ja  ennenkaikkea
henkisesti voimakas lauman alfa.

Mikä sitten erottaa ihimsen ja koiran?
Monessa kohtaa ongelmaksi muodostuu juurikin se, että koira elää
vaistojensa viemänä, ihminen pyrkii älyssään pättelemään ja
priorisoimaan. Koira elää hetkessä, miettimättä tunti sitten
tapahtumatta tai arvailematta tulevaisuutta, ihminen koitaa rakentaa
ja pitää kasassa paljon pidemmän aikajanan kokonaisuutta.
Yhteisymmärrys tökkää siihen että koira näkee ja kokee ihmisen
vaistoillaan, energioillaan ja ihminen koiran enimmäkseen näkee ja
kuulee koiraa. Ja mitä enemmän ihminen olettaa koiran toimivan näon ja
kuulon varassa, samassa ajatusten virtamaailmassa kuin itsensä, nk.
inhimillistää, sen kauemmaksi hän ajautuu kyvystä "ymmärtää" koiraa.
Mutta kun ihminen laskeutuu lähemmäs luonnontilaa, paneutuu
tarkkailemaan nk. äänettömiä viestejä ja kehon kieltä, oppii hän
"puhumaan" koiraa.
Koira ei "puhu ihmistä" mutta ihminen voi osata "puhua koiraa".
Ja kun yhteiselon ihmisen vaatimukset koiralle lasketaan tälle
tasolle, saadaan pikkuhiljaa koirasta koulittua se "täydellinen".
Tämä energioilla  ja kehonkielellä viestittäminen on koiralle
luontainen ja ainut tapa "puhua". Ihmisille nykyään valitettavan
paljon enenevässä määrin ns. tiedostamatta  katoava viestintä muoto.
Mutta jos koiran kanssa huomioidaan että siihen mielen kuunteluun ja
kehon  katseluun kuuluu paneutua, monta ongelmaa vältetään /
korjaantuu. Lisäksi harrastetaanpa tai touhutaanpa koiran kanssa mitä
tahansa, tulokset ovat monin verroin hedelmällisempiä kun yhteys on
koiran ja ihmisen välillä oikeanlainen = koiramainen. Ja olen
havainnut ettei tästä mielen nk. hiljaisempiin sopukoihin
paneutumisella ja keskittymisellä tasapainoiseen, määrätietoisen
voimakkaaseen energiaan ole haitaa myöskään ihmisten välisissä
suhteissa ;-)
Muistakaamme siis että koirat peilaavat eniten meidän ihmisten
hiljaisia energioita, ja koira voi täysin luottaa vain ihmiseen joka
täysin luottaa siihen.
Haluttaessa koiralta jotakin tiettyä toimintoa, täytyy käskyn
yhteyteen liittää aina vahva usko ja näkemys siihen että koira kykenee
täyttämään tämän käskyn, jotta tulos olisi toivotunlainen. Epäröinti,
pienikin, tekee koiran olon epävarmaksi ja ihmisen ja koiran yhteys
rakoilee tai katkeaa tyystin. Koiran hallinta ja toimintaan
käskyttäminen ei koskaan toimi pelkän mekaaniikan pohjalta.
Anna siis koirasi tuntea turvaa ja rakkautta olemalla hänelle vahva
laumasi alfa.
Vaikka kaikilla on tämä taito syvimmässä olemuksessaan, kyky käyttää
tätä on monella vaipunut unholaan joten, Tarvitessasi apua tämän
taidon löytymiseen itsestäsi älä epäröi ottaa yhteyttä
Koirakorjaajaan.

Kuinka minusta tuli Koirakorjaaja

Kun minä synnyin oli kotonani eläimiä. Oli parhaimmillaan 22 hevosta,

useita koiria, välillä pentueitakin. Useita kissoja, niin ikään

kissapentuja. Oli kanoja, kaneja, ankkoja, lampaita, vuohia, possuja

ja jopa yksi lehmäkin.

Kun olin nuori ei ollut intressiä, saati varaa, haalia

merkkivaatteita, higteciä, neonia, ja ehkä tästä syystä ei paljon

ystäviäkään. Irvailijoita kyllä sitäkin enemmän. Mutta minä sain

kasvaa ympäristössä jossa näin eläinten silmin miten pintaliidosta ja

leuhkailusta ei ollut mitään iloa. Itseasiassa siitä tehtiin loppu

ennenkuin se pääsi pään nostoa ylemmäs.

Opin kuinka kissa valtaa koiran pedin itselleen, tyynen viileästi,

huokuen silti rakkautta. Kuinka hermostunut hevonen rauhoittuu, ei

väkisin vaan hiljalleen tyynnyttämällä. Kuinka vuohi oppii ällittämään

ihmistä ja tarvittaessa toisinpäin. Kuinka kukko kutsuu kanojaan

syömään ja kuinka koirat vahtivat imislapsia kuin omia pentujaan. Näin

kuinka varsat, pennut, tiput, kilit, vasikat, syntyivät. Näin miten

vain elämään riittävän vahvat jaksoivat ponnistaa elämän ensimetrit

ja kuinka emot kasvattivat jälkeläisiään kurilla ja rakkaudella. Ja

monta monta muuta asiaa, joita kiparilla notkuneet ikäiseni eivät

koskaan voineet edes kuvitella.

Opin sen kuinka tärkeää on pitää yhtä luonnon lakien kanssa. Kuinka

tärkeää on se, että on läsnä ja ymmärtää läsnäolevan.

Opin äänettömän ja hiljaisen kielen käytön. Energian tärkeyden.

Opin sen kaiken mitä nyt opetan.

Vuosia kului, tein kaikenlaisia töitä hevosten ja lasten hoitamista,

tsupparia, sihteeriä, siistijää, myyjää, tarjoilijaa, kokkia, ja

lomittajaa sisältää uralistani. Eläinlääkäriksi olisin halunnut,

apulaiseksi aloin kouluttautua. Mutta elämällä oli minulle muuta

käyttöä tuolloin. Takaraivolla kuitenkin takoi ajatus siitä että

paikkani on siellä missä eläimet ja ihmiset apuani tarvitsevat.

Lomittajan työtä tein liki 10 vuotta, sydämellä, en kiistä. Samalla

usein huomasin puhuvani koirista ja niiden käytöksestä kaikille

kiinnostuneille. Kaikille apua kysyville (ja varmasti niillekkin

jotka eivät ymmärtäneet edes kysyä ;-) jaoin auliisti neuvoja.

Sitten kääntyi taas uusi lehti.

Tapasin 34 vuotta kadoksissa olleen aviomieheni.

Tajusin tai sanotaanko kuukausien kituuttamisen jälkeen myönsin

olevani kipeä ja lomittajan hommat eivät enää tulleet kyseeseen.

Sairautta ei vielä ole kyetty nimeämään, mutta vaikka välillä mietin

kumpi puoli kuuluikaan ylöspäin, opin elämään sen kanssa. Olipa tuo

latinassa nimeltään mikä lie.

Pikkuhiljaa sain kiinni siitä mikä oli unelmani ollut. Tukeva, jopa

minulle auktoriteetiksi kykenevä Rakas aviomies. Oma tila maalla. Oma

lauma. Bonussektorilta 2 lasta :-)

Mutta se työ ja ne harrastukset. Se elämä siellä kodin ulkopuolella.

Asiat joita kovasti tarvitsin ja himoitsin.

No pikkuhiljaa kuin taipuen tuulessa, aloin ottaa hoiviini koiria

jotka jostain syystä olivat joutuneet koteihin joissa ei oltu opittu

ymmärtämään eikä puhumaan koiraa. Ainakaan kyseistä koiraa. Kaupassa,

kampaajalla, kaverilla, missä vain jonkun kuulijan kipinän näin,

puhuin ihmisiä ymmärtämään koiraa.

Aika usein kyllä tuntui siltä että ihmiset olivat unohtaneet kovin

paljon, liian paljon, sieltä ruohonjuuri tasolta, josta

koirapsygoligiaa tulee yksinkertaisesti tarkastella. Oli kyllä jos

jonkin suunnan ja mallin kouluttajaa, ja hyvä niinkin. Mutta tuntui

että olin yksin sen suunnan, luontoäidin sanansaattaja. Tuntuu kyllä

paljolti vieläkin. Ei siinä mitään. Tiedän kyllä mitä pitää tehdä ja

sanoa. Ei minua koskaan ole pelottanut olla yksin ja ainut. Mutta

kuinka pukea ihmisten puheeksi ja eleiksi tuo kaikki jonka koirat ovat

minulle opettaneet.?  Rakas Mieheni on auttanut minua suunnattomasti

tässä vertauskuvien luomisessa, mutta samoihin aikoihin tietoisuuteeni

pomppasi myös kaltaiseni elämän oppilas, joka nyt opettaa kuinka

"koiraa kuiskataan." Luettuani Cesar Millanin ensimmäisen kirjan

tajusin että kyllä kyllä, kyllä minä olen oikealla tiellä. Minä osaan

opettaa, kuinka puhutaan ja luetaan koiraa.

Pian jaoinkin käyntikortteja. Ja pidin opetustunteja ryhmille ja laumoille.

Minä Olen KOIRAKORJAAJA.

Ja vaikka nyt, kun lapseni ovat vielä pieniä ja äidin seura ja hoiva

on heille korvaamatonta ja äitinä oloa en voi vanhana millään

itsellenikään korvata, teen tätä hommaa  hyvinkin osa-aikaisena.

Kaikkille avun pyytäjille koitan ajan järjestää ja annan heille

silloin 100% panokseni.

Sydämessäni toivon että saan tehdä tätä jatkossa elämäntyökseni. Ja

että sairautenikin selätän, ainakin saan sen pysymään kapeassa

takakulmassa.

Tässä blogissa kirjoitan siitä, mitä mielestä, joka koirien maailmaa

tarkastelee, tekstiksi purkautuu. Ja jos näiden lukemisien

innoittamana haluat tehdä maailmasta paremman koirallesi, itsellesi ja

laumallesi, älä epäröi ottaa minuun yhteyttä. 

Ajatusteni vartijat

Ihminen tarvitsee koiran,
joka on kuin ihmisen mieli,
joka ymmärtää sanoitta,
joka lukee ajatukset,
joka on kotona eikä karkaa.

Koira ansaitsee ihmisen,
jolla on vähän koiran mieli,
joka ymmärtää sanoitta,
joka lukee ajatukset,
joka on kotona eikä karkaa.

Tarvitsen koirani mielen
unohtaakseni pahat,
muistaakseni hyvät,
pysyäkseni uteliaana,
oppiakseni olemaan koirani paras ystävä.

Sinäkin tarvitset koiran
tervehtiäksesi tuttusi
tunnin eron jälkeen
kuin olisitte kumpikin
valovuoden myöhässä
kierrettyänne maailman.

Tarvitsen minäkin koiran,
joka tuhansia vuosia
on ollut ihmisen lähellä,
muuttunut itsekin moneksi,
nähnyt ihmisensä viat
luikkimatta silti tiehensä.

Mihin minä koiriani tarvitsen?
En vartioimaan rikkauksia,
en pelottelemaan rosvoja
vaan paimentamaan ajatuksiani,
jotka nukkuvat koiranunta
ahomansikkaisella niityllä!
-Tuntematon-

Tämän runon myötä tovotan sinut tervetulleeksi lukemaan blogiani
koirien käytöksen ja psygologian maailmasta.