Elämänhallintaa

Annetaan/ myydään koira uuteen kotiin muuttuneen elämäntilanteen vuoksi.

Lause joka aina nostattaa minussa tunteen, että minkä halvatun takia?

Miksi jostain, joka on otettu osaksi elämää, sitouduttu pitämään huolta, halutaankin nyt ykskaks eroon?

Puhutaan suureen ääneen siitä että on aivan syvältä se että suomen laki esineellistää koiran, mutta samaan hengenvetoon annetaan koira, kuin sisustukseen sopimaton sohva, pois, kun tulikin elämässä "pari muuttujaa".

Joskus tietysti käy niinkin että omistaja kuolee tai sairastuu vakavasti niin että koiralle ei jää sopivaa ihmistä joka huolehtii.

Ymmärrän toki tilanteen jos ongelmatilanteissa apua on pyydetty ja kaikki kortit on käytetty ja kuitenkin punainen lanka koiran ja ihmisen välillä on kadonnut. Ei palvele ja sulostuta sen enempää koiran kuin omistajankaan elämää sellainen yhteiselo että sressin hilseet on kummankin pinnassa 24/7.  Silloin on kiistämättä parempi ratkaisu löytää koiralle koti jossa hallinta ja yhteys pelaa. Ja terveen elämäniloisen koiran lopetus ei ole vaihtoehto jonka näkisin koskaan oikeutettuna.

Mutta sitten valtaosassa näitä muuttuneita elämäntilanteita, Onko alunperinkään koiran hankintaa mietittäessä kysytty itseltään, ja vaatimalla vaadittu, rehellistä vastausta, haluanko minä koiran tämänhetkisen tilanteeni takia, vai haluanko minä koiran sen takia millaisen haluan osan eläämäni olevan?  Olenko minä valmis sitoutumaan 4jalkaiseen ystävään sen tarpeineen jopa seuraavat 15 vuotta?

Onko silloin mietitty että kuinka elämä muuttuu ja pystynkö silloin luovimaan muutoksessa koira rinnallani?

Onko tietoisesti pähkätty että minkälaisen koiran minä haluan ja kuinka sen olemusta luotsaan niin että se haluamani laisena pysyy?

Kuinka moni koiran myyjä kysyy koiran ostajalta nämä kysymykset, ääneen?

Kaikissa elämäntyyleissä ei ole paikkaa koiralle, ja niin kauan kun sellaista elämää tietoisesti haluaa elää, vaikka kuinka koiria rakastaisi, pitää pitäytyä koiran omistamisesta. Mutta se onko valmis koiran otettuaan luovimaan elämäntyyliään niin että koira saa ansaitsemansa, onkin syytä pohtia tarkkaan. Tasapainoisen johtajan riittävine ravintoineen ja liikuntoineen? Laumanjohtajan jolta saa ansaittua huomita luotsattuna tyynen rennon seuraajan koiramielen tilaan?

Koira osana laumaa ei saa olla kulminointikivi mihinkään. Sen pitäisi olla parhaimmillaan rauhan ja ilon voimavara, mutta tympeimmässäkin arjessa kaveri joka ehdoitta on osa laumaa. Koira ei saisi olla este millekkään mutta huomionsa ansaitseva jäsen jonka takia joskus joutuu luovimaan.

Kirjoitan tässä muutamia asioita joita olen "syyksi" koirasta luopumiseen tavannut, eräänlaisia huomionarvoisia kompastuskiviä. Koska elämän on takoitus koirienkin avulla meitä ihmisiä opettaa, eikä mitään oppia ole se että koira "tiukan paikan" tullen annetaan pois. Toivoisin että herättäisiin ennakoimaan, ajattelemaan ja korjaamaan, ennenkuin viimeinen pisara läikytti mitan yli.

Nuori omistaja

Nuorena useinkin eletään menevää elämää, ja siinä en mitään negatiivista näe, päin vastoin, silloin pitää viipottaa kun on virtaa ja intoa piisaa. Mutta kaiken sen hektisyyden keskellä ei saateta muistaa että koira tarvitsee ihmisen läsnäoloa muutenkin kuin sen pissatuslenkin ajan.? Palveleeko silloin koiran olemassaolo kuitenkaan niin isoa osaa elämässa kuin koiralle ja omistajalle olisi hyväksi? Onko se yhteiseloa vai eloa jossa on pääosin vättämättömyys nimeltä koira?

Nuorelle kulkijallekkin koira soveltuu jos omistajan  jalkapallotreeneihin koira on tervetullut "kannustusmaskotti" ja biletysmökeillä kulkiessa mukana koiran sopivaan käsittelyyn on isännän selvät sävelet. Tai koiran hoitopaikka on sellainen jossa se on toivottu vierailija. Eli elämäntyyli on se että koira on elämässä ja touhuissa mukana kulkeva kumppani.

Tuore pariskunta

Kukaan muu, kuin nuoripari, hommatessaan yhdessä uutta perheenjäsentä, ei nää asioita niin ruusunpunaisten lasien läpi. Ja vaikka rakkaus, optimismi ja sylenavoin usko hyvään elämään, ovat kaiken perusta, mutta sitä tunkkia ei silti kannata metsään haudata. Kun ensimmäiset kengät on syöty ja roskis levitetty kolmannen kerran ja taivaalta tulee vanhoja akkoja äkeet selässä kun jomman kumman työstä väsyneen pitäisi lenkittää koira, saattaa ilmoille nousta purppuran punainen kysymys, kumman koira? Löytyyko silloin yhteispelillä se jolle ulos lähteminen koira mukanaan on rentoutus vai lähteekö pihalle karmit paukkuen hän joka syvästi kiroaa päivän, jolloin arkea, mukanaan koira, ei haluttu ennakoida pätkääkään? Kun arjen tiimellyksessä koiran olemus säilyy voimavarana kaikki on hyvin, mutta jos koirasta tulee "toinkin perkele tossa pyörii aina jaloissa" on syytä istahtaa miettimään miten tilanne korjataan ja muistaa se että koiran "vika" ei ole se että se pyörii jaloissa. Koira on laumanjäsen joka peilaa laumansa ihmisten olemusta, aina.

Uusi puoliso

Ehkä surullisimpia tarinoita ikinä ovat ne koiran uudelleen sijoitukset jolloinka uusi poika/tyttöystävä syrjäyttää koiran. Millä kriteereillä astuu elämäänsä ihminen joka pistää toisen luopumaan omasta perheenjäsenestään? Tapahtuipa koiran syrjäyytäminen sitten väsyttämällä, kiristämällä tai venkoilemalla, henkilökohtaisesti uskon niin, että sellaisessa ihmisessä ei ole kyllä empatiakyky kytkettynä. Ja se parisuhteen kannalta sanoisinko kantavia pilareita, moinen tunnetaju.

Tietysti syyntakeeton ei ole silloin koirasta luopujakaan, jos antaa toisen ihmisen muuttaa käsitystään jollekkin jo luottamuksen ja huolenpidon luvanneesta elävästä. Onko silloin pohjalla koiraa otettaessa kuitenkaan ollut se vilpitön henkinen sitotuminen kumppaniin nimeltä koira? Kuitenkin koira auttaa ihmistä olemaan sellainen kuin ihminen haluaa olla, sille vain pitää antaa mahdollisuus siihen.

Vauva/ lapset

Ja kuinka usein näkeekään että kun perheeseen tulee uusi ihmisjäsen, joka sinänsä on melkoinen lahja ja upea asia, koira saa väistyä. Lapsella äkisti ilmenee "allergiaa" kun vanhemmat ovat väsyneitä ja kaikki ollutkaan ihan niin auvoista kun kuviteltiin. Kuitenkin todistettua faktaa on että koiraperheisiin syntyneet lapset ovat vähemmän allergisia ja keskimäärin terveempiä kuin koirattomien perheiden lapset. Enemmistö lääkäreistä ei kehoita luopumaan koirasta edes astman edessä. Mutta jos koira on ollut liiaksi ihmisen kaltaisella paikalla aikaisemmin, tai se on itse juotunut valikoimaan roolinsa laumassa itse, ei se automaatiossa paikastaan luovu ja sekös taas ihmisen otsasuonta pullistaa. Ja jostain syystä helpoinpana keinona nähdään sijoittaa vauvvaan "epälyttävästi" suhtautuva koira uudelleen. Mutta oliko koiraa hankittaessa koskaan käynyt mielessä että perheen kokoonpano voi muuttua ja tuliko aivolohkolle ajatusta että koira kuuluu kalustoon jolle pitää antaa uuden tulokkaan suhteen myös suhtautumis ohjeet? Koira ei kanna kaunaa ja on onnellinen vaikka pieni tulokas laumahierarkian kruunuksi asetetaankin. Koiralle  kaipaa huomiota koirana, ei ihmisenä.

Muutto/uusi asunto

Ehkä kuitenkin turhimpana ja huonoimpana syynä koirasta luopumiseen, pidän uuteen asuntoon muuttoa. "Ku mä sain vaan sellasen asunnon johon ei saa viedä koiraa." Vaikka tässä maassa paljonkin on nihilistisiä vuokranantajia, niin huono tilanne ei kuitenkaan ole, etteikö hieman vaivaa näkemällä sellainen asunto johon koirakin on tervetullut, löytyisi. Ja sinne vuokranantaja puolelle sellaista viestiä, että asuntoaan välinpitämättömästi kohteleva, hilupilttuuta pitävä pariskunta, kahden kurittoman lapsosen kanssa, saa varmasti pahemman tuhon aikaan kuin yksikään asiallisesti pidetty koira tai pari. Ja kyllä asunnon pitää ylipäätänsä olla elämänjälkiäkin sietävä koti, ja remonttia saa tehtyä rahalla olipa siihen tarvetta koiran kuluttaman lattian tai lasten piirtämän seinän takia.

Maalta kaupunkiin muutto asettaa tietysti omat haasteensa, mutta sillä asenteella että koiralle opetetaan tasapainoisen seuraajan mielentila jo siellä maalla, ei muutto elämään kaupunki oloihin aiheuta suurta dramatiikkaa. Kaupungissa koiran pito tietysti jossainmäärin omistajalle työläämpää, mutta tämäkin kuuluu siihen osaan että kun koiran hommaa on oltava valmis joskus "kovennettuunkin".

Takuulla onnellisempi on se turre joka rennon letkeästi lenkkeilee omistajansa rinnalla city maastoissa kuin se murre joka omakotitalon tontilta räykyttää turhaumansa purkua koskaan pääsemättä nöyrän seuraajan asemassa lenkille.

Koira ei hyödy siitä laskeeko aurinkosi hesarin yksiön ylle vai 100 neliön kattoterassille.

Koska koira nauttii tasapainosen johtajansa seurasta eleltiimpä lenkit ja yhteiselo sitten missä maastossa tahansa.

Loppu Näykkäisy

En halua ketään tällä kirjoituksella syyllistää, mutta haluaisin saada ihmiset tekemään sen minkä osaavat paremmin kuin koirat, katsomaan ennakoivasti tulevaisuuteen. Miettimään koiran hankintaa siltä pohjalta että mitä jos elämä muuttuukin? Osaanko pitää kiinni siitä että koiralle olen antanut paikan elämässäni ja sen eteen olen valmis tekemään töitä että sen lupauksen loppuun asti lunastan.

Ja vaikka kristallipalloja ei saa marketista niin sen verran voi vuosien päähän ennakoida että miettii haluanko minä koiran kaikkine puolineen silloinkin kun elämä ei välttämättä kohtele minua lempeästi.?

Osaanko, haluanko pyytää apua, jos oma ymmärrykseni ei riitä koiran käytöstä tasapainoiseksi luotsaamaan? 

Sillä käytösongelmat ovat asia jotka ovat syntyvät useimmiten monen sattuman summana. Joskus kovin pienistä reaktioista syntyy tapoja ja tavoista monensummaisia kaavoja. Eikä kellään, mistä kaikki lähti ole enää karvankaan käryä.

Mutta kun älyämme opetella puhumaan ja lukemaan koiraa, kertomaan koiralle sen paremmin ymmärtämällä lähes äännettömän energian ja kehon kielellä mitä siltä haluamme, saa alkunsa tasapainoinen elo koiran kanssa. Elo jossa historialla ei ole painoarvoa tai juurikaan merkitystä.

Elo jossa koira on mukautumis kyvyssään ihmisen rinnalla aivan omaa luokkaansa.

Jos kaipaat luotsia koirasi mielenmaisemaan, neuvoja  koirasi kanssa elämän muutoksen tuomien haasteiden edessä tai mitä tahansa koiran eloon ja käytökseen liittyvää tiedon avarrusta älä epäröi ottaa yhteyttä.

Sydämellä olen apunasi,

Koirakorjaaja Kati